Saints and Sinners: Dear darling...

Mä en oo varmaan koskaan pyhittäny yhtäkään postausta pelkälle rakkaudelle? Tottakai mun postauksissa sitäkin aihetta käsitellään, useimmin valitan silleen urpon arvoituksellisesti pojista, mut en oo postannu kertaakaan kunnolla pelkästään rakkaudesta. Ajattelin et nyt vois ihan piruuttaa tehä sen, koska ei täs nyt oo mitään muutakaan, ja oon vähän aikaa halunnu kirjottaa tästä aiheesta. Ajattelin löpistä täs jotain perus settii rakkaudesta, omia mielipiteitä, kokemuksia, pelkoja yms... So, we begin.

Pienempänä mä ajattelin rakkaudesta, no silleen lapsenomaisesti. Suunnittelin et menen mun isän kanssa naimisiin (huom. ikää oli silloin 4 v. tai nuorempi) tai ajattelin et isä ja äiti pysyy mun elämässä loppu ajan, eikä mun tarvitse rakastua kehenkään. Nyt kun miettii et suunnittelin oikeesti meneväni oman isäni kanssa naimisiin.. no huvittaa lähinnä. Sit ku mun äiti kysy multa silloin joskus, et mitä sitte tehää kun ollaan naimisissa? No pikku Jannihan vastaa et "tanssitaan". Mmm-m. Sellasta.

Ala-asteelta en kauheesti muista yhtään mitään. Tottakai mä olin varmaankin ihastunut johonkin, mut.. no, en mä sit ajatellu ikinä asiaa kovinkaan pitemmälle. Ala-aste oli mulle sellasta noloa ja ahdistavaa aikaa, en tosissanikaan muista paljoa siitä ajasta.

Yläaste muutti mua täysin. Kasvoin tietenkin vanhemmaks, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mut silloin mä seurustelin oikeasti, vakavasti yms. 1 vuosi ja 7 kk ja mä rakastin täysillä. Se parisuhde muutti mua aika monella tapaa. En ite edes tunnista kaikkia asioita, joissa oon muuttunu mut kuitenkii. Meijän juttu tän kyseisen jätkän kanssa oli sen verran vakava, et suunniteltii jo tulevaa ja mun oma äiti kysy multa että koska tulee kosinta. Oon päässy kyseisestä henkilöstä hyvin yli, ja pystyn muistelemaan lämmöllä meidän yhteisiä hetkiä. Oon oikeastaan ilonen, että juuri hän oli mun ns. ensirakkaus. Vaikka suhteenloppu ei sit ollukkaan niin ihana, eikä tällä hetkellä olla mitenkään erityisen suurempia ystäviä.

Amis jatku sinkkuiluna, mut ei kauheen kauaa. Ku muistelen sitä aikaa, tajuan et ajelehdin vaa ilman päämäärää ympäriinsä. En ollu viel päässy yli exästä, ja satutin vähintääkin yhtä ihmistä sen asian takia. Keväällä sit tuli sekoiltuu vähän muutenkii, ja tehtyy kaikkee tyhmää. No ajattelen sen ajan sillee, et oonpahan parii kokemusta rikkaampi nyt.

Kesä meni miten meni, lähinnä sekoilua sekin aika. Ehkä ihan hyvä et oon nyt vähän rauhottunu. Toivottavasti...

Nyt? Noh.. Jätetään se arvoitukseksi vielä hetkeksi aikaa....

Mun kuva miehistä on aina perustunu mun isän ja mun enon mukaan. Mun eno on tosi hyvä tyyppi, hieno isä ja hyvä mies. Mun oma isä? No ei sinne päinkään. Miks tää nyt on niin relevantti asia? Pelkään aina ihan älyttömästi, et mun poikaystävä/t on samanlaisia kuin mun isä. Et nekin on epäluotettavia, juoppoja ja ties mitä muuta. Aika moni on osoittautunukkin epäluotettavaksi. Just sen takia en luota ihmisiin enää kovinkaan paljoon, saati sitte mahdollisiin seurustelu kumppaneihin. Luottamushan on parisuhteen A ja Ö? Viime vuoden aikana oon vaan koko ajan luottanu vähemmän ja vähemmän muihin. Mua ärsyttää ihan älyttömästi se, että jos mulle ei pystytä sanoa asioita suoraan ja valehtelematta, niin miks mun kanssa sitten ollaan? Oon aina pyytäny jätkii puhumaan mulle asioista suoraan, se tekee niistä asioista helpommin käsiteltäviä. Mut se että kuulen jostain kyliltä siitä ja tästä, niin ei todellakaan oo mikään hyvä juttu. Pelkään siis, etten voi luottaa enää kehenkään. Yritän nykyään työstää asiaa, uskaltaa luottamaan taas ihmisiin. Se on vaikeampaa mitä mä ajattelin, mut oon edistyny jo aika paljon.

Mitä mä ajattelen rakkaudesta? No mun mielestä se on ihana asia, mut se myös satuttaa. Se satuttaa vaan vähemmän jos on sen oikean ihmisen kanssa, ja lupaa oikeesti selvittää asiat sillee aikuismaisesti ja fiksusti. Tottakai aina tulee riitoja, mut ne pitää vaan selvittää heti eikä jättää "pahan päivän varalle".

Mun mielestä rakkaus ja yleensäkkin parisuhde tekee ihmisen onnelliseksi. Onhan rakkautta tietenkin monenlaista.. Rakkaus perheen kesken, ystävien kesken ja sit vaan sen oman kullan rakastaminen.

Ystäviä voi rakastaa ja oon ite ainakin huomannu, et mun ystävät on tehny mut tosi onnelliseks. Millan kanssa sanotaan aina "hoes before bros", on ne kaverit aina tärkeimpii. Mä tiedän, että mun äiti on aina mun tukena, vaikka se ei aina hyväksykkään ihan kaikkea.

Yritän olla nykyään mahdollisimman avoin kaikille mahdollisuuksille. En suunnittele elämää niin pitkälle yms. Onhan se tietenkin tosi vaikeeta jos on jotain säätöä jonkun kanssa, eikä ihan oikeesti enää tiedä että missä mennään. Sen takia joskus suunnittelen vähän liikaakin tulevaisuutta, ja sit petyn ku ei se toteudukkaan. Kerran mulle sanottiin, että oon "tunteikas".. No, en nyt tiiä siit ihan niin, tottakai muhun sattuu jos joku käyttäytyy/sanoo jotain mun mielestä törkeesti/törkeetä. Kuten viime postauksessa sanoin, pienet asiat on mulle ihan älyttömän tärkeitä. Mut pienet negatiivisetkin asiat mä otan huomioon, ja ajattelen niistä liikaa. Se on mun ongelma, ja mua häiritsee se. Mut en mä sille myöskään voi mitään, et pitää minutkii sit ottaa huomioon joissain asioissa, ettei tee sellaisia asioita joista tietää et mulle tulee oikeesti paha mieli.

Tähän loppuun mä ajattelin laittaa pari kuvaa, jotka on just NIIN sopivia että huhhuh...